repii itseään pirstaleiksi usvaan
kohotapettiin muurautuu vihaansa suremaan
lommottaa selkää silittää rankaa 
ankaraa raataa ulospäin raahaa
itseään eteenpäin
painuu ovet paiskoen hennot kämmenet
ulos täältä kannattelemasta raatoa
turhaan turhautunutta tuskanpesäkettä
aaltojen apaattinen syleily
yhteen sävyyn sykkineet suomut
kumpa munkin selkäranka olisi näin
suora, selkeä, saumaa antava 
miten se on niin
hento, hauras kuin hattara
suomukaskin kala voi hukkua
uurnassaan jäänteisiin tukehtua
kylkiluistaan satelee kuolonuhreja
katkee karkeus kielen 
kun sanat kohtaa raatoja